Mitä tapahtui Super Audio CD:lle ja DVD-Audiolle?
Vuonna 1982 julkaistiin kaupallisesti musiikkiformaatti, joka muutti maailmaa vuosikymmeniksi eteenpäin. Tuolloin saapuivat kauppoihin ensimmäiset CD-levyt ja CD-soittimet.
CD-levy korvasikin nopealla tahdilla perinteiset vinyylit, tarjoten useita teknisiä parannuksia vanhaan formaattiin verrattuna. CD-levyt olivat pienempiä, niissä pystyi hyppäämään helposti haluamaansa biisiin ja niiden äänenlaatu pysyi samana levyn ikääntyessäkin.
Vuosikymmenten kuluessa CD-levy valloittikin koko musiikkimaailman täydellisesti ja vuosituhannen taittuessa muiden musiikkiformaattien myynti oli romahtanut marginaalisen pieneksi. Huippuvuodeksi muodostui vuosi 2000, jolloin 92,3% kaikesta myydystä musiikista myytiin nimenomaan CD-levyinä.
Mutta kehitys kehittyy.
Teknologiayhtiöt ja musiikkiteollisuus halusivat CD-levylle teknisesti aiempaa kehittyneemmän seuraajan. Tietysti taustalla oli raha, mutta osittain myös hifi-kuuntelijoiden toive CD-levyä paremmasta äänenlaadusta.
Super Audio CD
Aiemmista lukuisista keskinäisistä formaattisodistaan viisastuneet alan jättiläiset, Sony ja Philips, päättivät kerrankin yhdistää voimansa ja luoda uuden formaatin.
Vuonna 1999 päivänvalon näkikin täysin uusi, puhtaasti musiikkiin tarkoitettu optinen levyformaatti, Super Audio CD eli SACD.
Uusi formaatti olikin teknisesti ylivoimainen CD-levyihin nähden, sillä se tarjosi tallennustilaa saman verran kuin yksikerroksinen DVD-levy eli 4,7 gigatavun verran (CD-levylle mahtuu noin 700 megatavua). SACD tarjosi monikanavaista ääntä, parempaa näytteenottotaajuutta ja yhdelle levylle mahtui pakkaamattomassa muodossa 110 minuutin verran musiikkia (vs 74 minuuttia standardille CD-levylle).
Formaatti osoittautuikin vuosituhannen alussa pienimuotoiseksi menestykseksi, etenkin vanhojen klassikkolevyjen SACD-uudelleenjulkaisujen myötä. Esimerkiksi Pink Floydin The Dark Side of the Moon -albumia myytiin yli 800 000 kappaletta SACD-muodossa.
DVD-Audio
Jotta formaattisodalta ei tälläkään kertaa vältyttäisi, syntyi SACD:lle myös kilpailija. DVD-levyjen standardeja hallinnoiva DVD Forum julkaisi optisia DVD-levyjä käyttävän, musiikkiin tarkoitetun
DVD-Audiota ei siis pidä sekoittaa "tavallisilla" DVD-soittimilla toistettaviin DVD-levyihin, joissa on videona vain taustakuva ja pääpaino on levyllä olevassa musiikissa. Sen sijaan DVD-Audio oli tarkoitettu nimenomaan erillisissä musiikkisoittimissa toistettavaksi.
Kuten SACD:kin, DVD-Audio pyrki päihittämään perinteiset CD-levyt äänenlaadulla. Sekin tarjosi merkittävästi parempaa näytteenottotaajuutaa, monikanavaisia ääniä ja suurempaa tallennustilaa (eli enemmän musiikkia yhdelle levylle) kuin CD.
Yhteensopivuus
Ongelmaksi muodostui heti kättelyssä kummankin formaatin osalta se, että kuluttajien piti ostaa uudet soittimet - pelkästään uusimman levyn ostaminen SACD:nä tai DVD-Audio-levynä ei riittänyt.
Tätä ongelmaa koetettiin ratkoa molemmissa leireissä hyvin erilaisin keinoin. DVD-Audion osalta ongelma ratkaistiin siten, että useilla DVD-Audio -levyillä oli "oikean" DVD-Audio -raidan lisäksi tarjolla myös tavallisten, elokuvien katseluun tarkoitettujen DVD-soitinten kanssa yhteensopiva videomuotoinen raita.
Ongelma tässä ratkaisussa oli kuitenkin se, että äänenlaatu ei videoraidalta toistettuna parantunut juurikaan tavalliseen CD-levyyn verrattuna. Mutta monikanavaäänet sentään tällä ratkaisulla saatiin käyttöön.
SACD:n leirissä taas ongelmaa ratkaistiin ns. hybridilevyillä. Osa SACD-levyistä julkaistiin kaksipuoleisina siten, että toisella puolella levyä oli albumin SACD-versio ja toisella puolella puolestaan saman albumin perinteinen CD-versio.
Yhteensopivuusongelmien ratkaisussa SACD-leirin käyttämä ratkaisu oli monikäyttöisempi, sillä vuosituhannen alussa kannettavat CD-soittimet ja autojen CD-soittimet olivat vielä erittäin yleisiä - ja yhdistämällä SACD:n ja CD:n, voitiin samaa levyä käyttää kotona SACD-soittimessa ja muutoin CD-soittimissa. DVD-Audio oli puolestaan sidottu pitkälti olohuoneisiin.
Kummankin formaatin tuho
Lopulta kumpikaan formaateista ei onnistunut saavuttamaan merkittävää markkinaosuutta musiikin myynnistä. Paras myyntivuosi oli vuosi 2003, jolloin esimerkiksi Yhdysvalloissa näitä kahta formaattia myytiin yhteensä noin 1,7 miljoonaa fyysistä kappaletta.

lähde: RIAA
Sitten kummallekin formaatille tapahtui sama, joka tapahtui myös CD-levyille: Spotify tuli ja jyräsi. Ja Spotifyn vanavedessä syntyi sitten liuta muitakin musiikin suoratoistopalveluita, jotka lopulta tuhosivat fyysisen musiikkimedian myynnin lähes täydellisesti. Nykyisin CD-levyjen, DVD-Audio -levyjen ja SACD-levyjen myynti Yhdysvalloissa on yhteensäkin kappalemäärissä pienempää kuin CD-levyjen myynti vuonna 1986.

Kumpikin formaatti on kuitenkin edelleen hengissä, joskin täysin marginaalisena ilmiönä. SACD-julkaisuja tehdään etenkin jazz-musiikin ja klassisen musiikin saralla, mutta DVD-Audiota julkaistaan edelleen myös muiden musiikkigenrejen osalta - pitkälti sen moniäänisyyden ansiosta.
Osittain syynä epäonnistumiselle oli ajoitus: digitaalinen musiikki tuli ja jyräsi itsensä niin nopeasti niin suureksi tekijäksi, että kumpikaan formaateista ei ehtinyt saavuttaa minkäänlaista kriittistä massaa.
Lisäksi teknologiayhtiöt ja hifinörtit jatkuvasti tuntuvat yliarvioivan sen osuuden väestöstä, jota kiinnostaa napsun aiempaa paremmalta kuulostava äänenlaatu. Varsinkaan jos siitä pitäisi maksaa yhtään enempää. Tästä kenties modernina todisteena se, että vuosikymmenen ajan huhuttua Spotifyn hi-fi -tilausversiota odotellaan edelleen ja paremmalla äänenlaadulla ratsastava Tidal on marginaalisen pieni tekijä musiikin suoratoistomarkkinassa.
Kumpikaan formaateista ei myöskään tarjonnut niin paljoa lisäarvoa, että fanit olisivat olleet valmiita ostamaan uudestaan, uudessa formaatissa, jo aiemmin CD:nä omistamansa albumit. Pienen lisäkierteensä asiaan lisäsi myös se, että osassa SACD- ja DVD-Audio -albumeista oli käytössä kopiointisuojaukset, eli kappaleita ei voinut siirtää optiselta levyltä omalle MP3-soittimelleen tai vaikka puhelimen soittoääneksi.
Äänenlaadullisesti DVD-Audiolla ja SACD:llä ei puolueettomien tutkimusten mukaan ollut käytännössä mitään eroa keskenään. Molemmat olivat selkeästi CD-formaattia parempaa äänenlaatua tarjoavia, mutta keskinäisiä, korvin kuultavia eroja niiden välillä ei ollut.
"Mitä tapahtui...?" -juttusarjamme käsittelee kadonneita tai ainakin hiipuneita teknologioita, tuotteita ja palveluita, jotka olivat aikoinaan joko valtavan suosittuja - tai niistä ainakin uskottiin tulevan suosittuja. Käsittelimme aiemmin sitä, mihin oikein katosivat miniläppärit.
1 KOMMENTTI
ThePekkis1/1
Kompaktilevyt itseasiassa korvasivat C-kasetin yleisimpänä tallennusmediana, eivät vinyylilevyjä. C-kasetin onnistui kammeta vinyylin ohi jo ennen CDn nousua.
Haluatko kommentoida tätä artikkelia?
Kirjaudu sisään tai Luo uusi käyttäjätunnus.