Mitä tapahtui LaserDiscille?
Moni nuoremman sukupolvenkin edustaja on kuullut tarinoita legendaarisesta formaattisodasta 1980-luvulla, jossa kotien kuninkuudesta taisteli kaksi videokasettiformaattia, VHS ja Betamax.
Useimmat tietävät myös, että VHS vei tuon kisan lopulta täysin suvereenisti ja kyseisestä formaatista tuli kotien de facto -standardi elokuvien katseluun sekä tietysti myös televisiolähetysten nauhoittamiseen. VHS:n valtakausi kesti aina 2000-luvun alkuun saakka, kunnes DVD syrjäytti sen aseman lopullisesti.
Mutta harva on kuullut formaatista, joka pyyhki lattiaa kuvanlaadullaan sekä VHS:llä että Betamaxilla. Ja jota jotkut elokuvafanit vieläkin käyttävät kotiteattereissaan.
Kyseessä on tietysti vuonna 1978 esitelty LaserDisc.
Formaatin kehittivät yhdessä Pioneer, Philips ja elokuvastudio MCA. LaserDisc oli optinen media, aivan kuten CD-levyt ja DVD-levytkin, mutta parilla merkittävällä erolla.
Ensinnäkin LaserDisc-levyt olivat CD-, DVD- ja Blu-ray -levyihin verrattuna valtavan kokoisia. Käytännössä ne olivat identtisen kokoisia tyypillisiin vinyylilevyihin: LaserDisc-levyn halkaisija oli 30 senttimetriä (ja vinyylilevyn tyypillinen halkaisija on puolestaan 30,5 senttimetriä).
LaserDisc-levy vs CD-levy, kuva: Robert Monnich / Wikimedia
Toinen merkittävä ero myöhempiin optisiin videolevyformaatteihin oli se, että LaserDiscillä kuva oli analogisessa muodossa. Alun perin myös ääni oli analogisena raitana, mutta digitaalinen ääniraita lisättiin mukaan formaattiin vuonna 1984.
Ylivoimainen kuvanlaatu
LaserDiscin etuna oli ehdottomasti sen järisyttävän hyvä kuvanlaatu, vaikka kyseessä oli todellakin täysin analoginen elokuvaformaatti. Sen pystyresoluutio oli lähes kaksi kertaa parempi kuin VHS:llä - eikä 1980-luvun lopulla julkaistu SuperVHS-formaattikaan ollut kuvanlaadullisesti yhtä hyvä kuin LaserDiscin kuva oli.
Käytännössä ensimmäinen kuluttajille suunnattu formaatti, joka ohitti LaserDiscin laadussa, oli 1990-luvun lopulla yleistynyt DVD. Sitä ennen LaserDisc tarjosi parasta kuvanlaatua, mitä koteihin ylipäätään pystyi hankkimaan, lähes 20 vuoden ajan.
Myös äänenlaatu oli jättiloikan VHS:ää edellä, etenkin 1980-luvun puolenvälin jälkeen, kun LaserDisc-elokuviin alettiin lisäämään digitaaliset ääniraidat.
Muitakin etuja
LaserDisc-soittimet ja -elokuvat tarjosivat myös paljon muitakin etuja, joista videonauhureiden omistajat saattoivat vain haaveilla. Täysin terävät pysäytyskuvat olivat yksi ehdottomasti yksi merkittävä etu.
Lisäksi levyjä pystyi kelaamaan sulavasti nopeutettuna ja hidastettuna (joskin tässä oli pieni katkos tekniikan kehityksen muodossa, kun elokuvia alettiin tekemään ns. CLV-muodossa ja aluksi soittimet eivät tarjonneet CLV-muodolle vastaavia ominaisuuksia).
LaserDisc-elokuvat aloittivat myös trendin, joka siirtyi sittemmin DVD-elokuviin, eli ne sisälsivät usein lisämateriaalia varsinaisen elokuvan lisäksi. Jälleen siis herkkupaloja todellisille elokuvafaneille.
Miksi LaserDiscistä ei tullut koskaan suosittua?
LaserDisc oli lähes 20 vuoden ajan täysin ylivertainen formaatti, jolla oli takanaan kahden ison laitevalmistajan (Pioneer ja Philips) tuki. Mutta formaatti ei kuitenkaan koskaan löytänyt tietään miljooniin koteihin, kuten VHS löysi.
Syitä on monia.
Ensinnäkin LaserDisc-elokuvat maksoivat paljon. Todella paljon. Yhden yksittäisen elokuvalevyn hinta oli 1980-luvulla jopa yli 50 dollaria eli nykyrahassa puhutaan 150 dollarista eli 130 eurosta (muunnettaessa vuoden 1985 dollarit vuoden 2025 dollareiksi).
Lisäksi LaserDisc vaati oman soittimensa ja soittimet olivat nekin kalliita.
Ja samalla "kaikista" kodeista alkoi löytymään VHS-videonauhuri viimeistään 1990-luvulle tultaessa, kun videonauhureiden hinnat olivat lähteneet reippaaseen laskuun valmistajien välisen kilpailun kiihdyttämänä.
Joten myöskään videovuokraamoilla ei ollut taloudellisesti järkeä pitää LaserDiscejä hyllyissään. Ja tuohon aikaan tyypillisin tapa elokuvien katseluun olivat vuokrafilmit, eivät niinkään omaksi ostetut elokuvat.
Eli kierre oli oikeastaan valmis: soittimia ei kannattanut ostaa, kun elokuvia ei voinut vuokrata mistään - ja LaserDisc-elokuvia ei kannattanut hankkia vuokraamoihin, kun soittimia ei löytynyt "keltään".
Lisäksi LaserDiscin tarjoama huikean paljon parempi kuvanlaatu ei välttämättä näkynyt kotona niin selvästi, sillä kodeista löytyvät televisiot olivat vielä varsin pieniä - ja niiden vaihtovälikin oli näppituntumalla arvioituna merkittävästi pidempi kuin nykyisin.
Tyypillinen television tuumakoko oli vielä 1980-luvullakin noin 24 tuumaa, eli hyvin vaatimaton. Sen lisäksi kodeista saattoi vielä 1990-luvun alussakin löytyä 1970-luvun vahvasti pyöreillä kuvaputkilla varustettuja, nykymaailman näkökulmasta hyvinkin pieniä televisioita.
Eli huikea kuvanlaadullinen ero ei ollut kovinkaan kaksinen myyntivaltti valtaosalle väestöstä.
Formaatissa oli myös pari teknistä ärsyttävyyttä. Jo kuten aiemmin mainittiin, levyt olivat isoja. Mutta isosta koostaan huolimatta levyille mahtui varsin vähän videomateriaalia. Aluksi yhdelle levyn puolelle mahtui vain 30 minuuttia videota (CAV), mutta tuo lukema saatiin nostettua varsin pian 60 minuuttiin (CLV).
Tunnin mahtuminen yhdelle levypuolelle tarkoitti kuitenkin sitä, että levy piti kääntää tunnin jälkeen, ellei sattunut omistamaan kalliimpaa soitinta, joka osasi lukea LaserDisc-levyä molemmilta puolilta.
Ja yli kahden tunnin mittaisissa elokuvissa, elokuva oli pakko jakaa kahdelle LD-levylle, joka tarkoitti levyn vaihtamista kesken elokuvan katselun.
Yksi ongelmallinen tekijä formaatin kannalta oli myös se, että VHS:lle pystyttiin nauhoittamaan ohjelmia, kun taas alkuperäinen LaserDisc oli vain luettavissa. Eli kotinauhoitus ei LaserDiscin kanssa onnistunut. Toisaalta, tältä argumentilta syö pahasti pohjaa se, että 1990-luvun lopulla DVD:stä tuli valtava menestys - vaikka DVD:llekään ei voinut tallentaa televisio-ohjelmia (toki myöhemmin tuli tallentavia DVD-soittimia, mutta niistä ei tullut koskaan mitään isoja hittejä).
Paljon hyvääkin
LaserDisc ei kuitenkaan ollut täysin katastrofi formaattina. Elokuvafanit rakastivat formaattia ja sille on oma fanikuntansa edelleen. Osaa kulttielokuvista ei julkaistu DVD:llä vasta kuin 2010-luvulla, osaa ei ole julkaistu vieläkään - ja usein LaserDisc-versio oli paras saatavilla oleva versio elokuvasta hyvinkin pitkään.
Anime-fanit rakastivat LaserDisciä, sillä animen kuvanlaatu LaserDiscillä on jopa lähellä DVD:n laatua. Tämän huomasi myös japanilainen Pioneer, jolla oli 1980- ja 1990-luvulla oma anime-studio - joka julkaisi elokuvat yleensä vain ja ainoastaan LaserDiscillä.
LaserDisc menestyikin Japanissa ja parissa vauraammassa Aasian maassa itse asiassa erinomaisen hyvin, sillä Pioneer ja paikalliset elokuvastudiot pitivät tarkoituksella LaserDisc-elokuvien ja -soittimien hinnat alhaisina, saadakseen formaatille tarvittavaa jalansijaa.
Euroopassa LaserDisc ei koskaan lähtenyt lentoon elokuvien formaattina. Philips itse asiassa vaihtoi LaserDiscin nimeä Euroopan markkinoinnissaan pariinkin otteeseen: formaattia kutsuttiin pitkään meilläpäin LaserVisioniksi, kunnes 1990-luvun alussa nimeksi palautettiin takaisin LaserDisc, jota muukin maailma käytti.
Hämmentävää kyllä, Suomessa LaserDisciin törmäsi hyvinkin helposti - joskin todennäköisesti tietämättään - 1990-luvun loppupuolella ja vielä 2010-luvun alussakin, jos suuntasi kohti lähintä karaokebaaria.
Karaoke rantautui länsimaihin Japanista 1980-luvun tuliaisena ja sieltä tuotiin meillekin ensimmäiset baarien karaoke-laitteet - ja ne käyttivät juurikin LaserDisciä formaattinaan. Baarien karaokeissa LaserDisc pitikin pintansa kenties pisimpään, kunnes DVD:t ajan saatossa jyräsivät LaserDiscin tieltään baareissakin.
Jälkisanat
LaserDiscillä oli omat faninsa ja heitä oli yllättävänkin paljon. Jotain kertonee formaatin suosiosta sekin, että esimerkiksi Star Wars: Episodi 1 julkaistiin Japanissa vuosituhannen alussa nimenomaan LaserDiscillä, ei DVD:llä.
Lopulta formaatti haudattiin vuonna 2009, kun Pioneer lopetti LaserDisc-soittimien valmistamisen viimeisenä valmistajana. DiscoVision nimellä maailmaan vuonna 1978 putkahtanut formaatti ehti siis elää yli kolmekymmentä vuotta pitkän pätkän, jota voitaneen pitää erinomaisen hyvänä saavutuksena mille tahansa teknologialle.
Paljon kertoo LaserDiscin vetovoimasta myös se, että kunnostettuja, viimeisen sukupolven LaserDisc-soittimia myydään nykyisin noin 700-1500 euron hintalapulla netin kauppapaikoilla.
uutisen kuvituskuva: Dillian Payne / Wikimedia
TÄMÄN UUTISEN KOMMENTOINTI ON PÄÄTTYNYT