Teosto epäilee hyvitysmaksun uudistusehdotuksia

Hyvitysmaksu on puheenaihe, joka on herättänyt tuntemuksia sekä puolesta että vastaan aina kasettimaksun ajoista lähtien. Jokaisella tuntuu olevan oma käsitys siitä millä tavoin järjestelmä pitäisi toteuttaa. Aihe nousi taas ajankohtaiseksi kun Arne Wessberg luovutti opetus- ja kulttuuriministeriölle muistion, jossa puntaroidaan vaihtoehtoisia malleja nykyiselle hyvitysmaksulle.

AfterDawn päätti kysyä maksun keräämisestä jo useita vuosia vastuussa olleelta Teostolta, että minkälaisia tuntemuksia Wessbergin ehdotukset herättävät. Pääsimme Teoston toimitusjohtaja Katri Sipilän kanssa juttusille, joka suostui auliisti vastaamaan kysymyksiimme. Sipilä myöntää heti haastattelun alkajaisiksi, ettei Teosto ole ehtinyt käymään muistion asiasisältöä tarpeeksi tarkasti lävitse, joten hänen lausuntonsa eivät välttämättä vastaa Teoston virallista linjaa.

Hyvitysmaksu – taakka menneisyydestä

Nykyään hyvitysmaksua peritään niistä laitteista, joita voidaan käyttää digitaalisen sisällön tallentamiseen. Opetus- ja kulttuuriministeriö vahvistaa aina erikseen ne laiteryhmät, joista maksua voidaan kerätä. Maksun piiriin kuuluvat esimerkiksi ulkoiset kiintolevyt, MP3-soittimet, kiintolevylliset digiboksit sekä CD- ja DVD-levyt.

Suurin ongelma laitesidonnaisessa hyvitysmaksussa on se – mihin myös Wessbergin muistiossa otetaan kantaa – ettei sisältöä kopioida enää tallennusmedioille säilytettäväksi samalla tavalla kuin joskus analogisen aikakauden kultavuosina. Verkkoon on ilmestynyt useita Spotifyn ja Voddlerin kaltaisia suoratoistopalveluita, joissa sisältöä ladataan kuluttajan laitteelle vain katselun tai kuuntelun ajaksi. Mitään ei tallenneta mihinkään pysyvästi, mutta silti laitteista peritään hyvitysmaksua.

Tiedostojen hallinta on muutenkin nykyään erilaista kuin joskus aiemminkin. Dropboxin ja Evernoten kaltaisten pilvipalveluiden ansiosta tiedostoja ei välttämättä enää säilytetä kovalevyllä. Sipilä myöntää, että tekniikka on kehittynyt hurjasti viime vuosina, ja ettei laitesidonnainen hyvitysmaksu vastaa ihmisten nykyistä kulutuskäyttäytymistä. Hän ei kuitenkaan ota kantaa siihen, että pitäisikö hyvitysmaksun laitesidoksisuudesta luopua kokonaan mikäli järjestelmää uudistetaan tulevaisuudessa.

Wessbergin vaihtoehdot

Wessberg ehdotti muistiossaan, että nykyinen laitesidoksinen malli unohdetaan kokonaan ja hyvitysmaksu maksettaisiin viestintärahastosta, joka luotaisiin nykyisestä televisio- ja radiorahastosta, johon esimerkiksi TV-lupamaksut nykyisin ohjautuvat. Käytännössä Wessberg ehdottaa, että TV-lupamaksuista ja taajuushuutokaupoista saadut tulot voitaisiin käyttää Yleisradion rahoituksen ohella hyvitysmaksun maksamiseen. Uuden viestintärahaston kirstunvartijana hääräisi Viestintävirasto, joka siis viime kädessä määrää miten rahaston varoja käytetään.

AfterDawn kysyi Sipilältä miten hän suhtautuu siihen, että vastaisuudessa Teosto ei enää ole osana hyvitysmaksujärjestelmää, vaan rahavirtojen suunnasta päättääkin Viestintävirasto. Hänen mukaan hyvitysmaksun toteutustavalla ei ole sinänsä merkitystä Teostolle. Tärkeämpää on, että tekijät saavat oikeudenmukaisen kohtelun. Teosto ei siis pidä ongelmallisena sitä, että vastaisuudessa Viestintävirasto saisi kontolleen ne tehtävät, joita Teosto on tähän asti hoitanut.

Sipilä kuitenkin pelkää, että esitetyssä mallissa rahaa ei ole tarpeeksi paljon jaettavaksi sekä Yleisradiolle että tekijänoikeudenhaltijoille. Hän pitää uhkakuvana sitä, että Ylen tarpeita priorisoidaan hyvitysmaksun kustannuksella.

Wessberg on ollut ehkä kaukaa viisas ja ymmärtänyt Teoston esittämän huolen. Muistiossa nimittäin ehdotetaan optiota ”laajakaistaveron” käyttöönotolle. Se olisi maksu, joka liittymän omistajalta voidaan periä, elleivät muut rahaston tuotot riitä hyvitysmaksun maksamiseen. Sipilä ei asettunut laajakaistaveron puolelle tai sitä vastaan, mutta allekirjoitti täysin esiin nostamani huomion veroon liittyvästä epäkohdasta.

Laajakaistan ”verotuksesta” tulee herkästi mielikuva, että sillä pyritään edistämään luovaa työtä ja korvaamaan verkkopiratismista aiheutuvat tappiot tekijöille. Verovelvollinen voi kuvitella olevansa oikeutettu lataamaan verkosta laittomasti tiedostoja, koska maksaa siitä hyvästä tekijöille korvausta. Usealla herää varmasti myös kysymys, että miksi Internetiä lähinnä asioidensa hoitamiseen käyttävän henkilön tulisi maksaa liittymän käytöstä hyvitystä tekijänoikeudenomistajille.

Hyvitysmaksun tarkoitus on korvata omaan käyttöön kopioinnista aiheutuvat ansiomenetykset tekijänoikeudenhaltijalle, kun lähde täyttää ns. laillisen lähteen kriteerit. Hyvitysmaksu siis mahdollistaa kaupasta ostetun CD-levyn kopioimisen digitaaliseen muotoon omalle MP3-soittimelle. Samoja tiedostoja ei kuitenkaan saa ladata soittimeensa torrent-palveluista, sillä ne eivät tyypillisesti täytä aiemmin mainittua kriteeriä. Sipilä sanookin, että verkkopiratismin aiheuttamiin ansiomenetyksiin tulee löytää jokin muu ratkaisu kuin hyvitysmaksun tarkoituksen laventaminen.

Laajakaistaverolle on muutenkin hankala nähdä oikeutusta. Sen tarkoituksena olisi muuttaa nykyinen laitesidonnainen hyvitysmaksu sellaiseen muotoon, joka vastaa suoratoistopalveluiden käyttöön perustuvaa kulutuskäyttäytymistä. Miksi verkkoyhteyttä pitäisi verottaa, kun suoratoistopalveluiden tarjoajat jo huolehtivat tekijänoikeusmaksujen maksamisesta?

Epäkohtien sävyttämän rahastopohjaisen hyvitysmaksun vaihtoehtona Wessberg esittää budjettirahoitteista järjestelmää. Tässä mallissa tekijänoikeudenhaltijoille maksettaisiin korvaukset suoraan valtion budjetista ja maksun suuruus päätettäisiin vuosittain hallituksen budjettiriihessä. Sipilä ei kuitenkaan näe tässä mitään hyvää. Budjettirahoitteinen hyvitysmaksu on Sipilän mukaan liian altis poliittisille lehmänkaupoille ja talouden myllerryksille, joilla ei ole mitään tekemistä yksityisen kopioinnin kanssa.

Hyvitysmaksun tulevaisuus

Oli hyvitysmaksun toteuttamistapa tulevaisuudessa mikä tahansa, niin nykyinen vuosikertymä ei Sipilän mielestä riitä kattamaan tekijöiden tappioita. Hänen mukaan vuonna 2010 hyvitysmaksua kerättiin yhteensä noin kuusi miljoonaa euroa, kun kolme vuotta aiemmin summa oli kaksi kertaa suurempi. Teoston mukaan selitys tälle on se, että kopiointi on siirtynyt viime aikoina hyvitysmaksun ulkopuolella oleviin laitteisiin. Kopioinnin määrän vähenemistä Sipilä ei ilmeisesti pidä tarpeeksi uskottavana syynä kertymän laskulle.

Kuusi miljoonaa on Sipilälle aivan liian vähän, mutta hän ei sano suoraan millä tasolla maksun tulisi olla. Hän toteaa vain, että ”kohtuullinen hyvitys (fair compensation) olisi huomattavasti suurempi.” Sipilän mukaan hyvitysmaksun piiriin kuuluvaa laitekantaa tulisikin laajentaa, jotta maksu kohdistuisi kaikkiin osapuoliin oikeudenmukaisesti eikä vääristäisi kilpailua – mikäli nykyinen malli päätetään säilyttää.

Teostolla ei siis näyttäisi olevan selvää mielipidettä miten hyvitysmaksua tulisi uudistaa vai tulisiko nykyisestä järjestelmästä pitää kiinni kynsin ja hampain. Kylmä tosiasia kuitenkin on, että suoratoisto- ja pilvipalvelut ovat vähentäneet yksityisen kopioinnin tarvetta. Mikäli kehitys pysyy tämän suuntaisena jatkossakin, niin onko koko hyvitysmaksulla enää oikeutusta olla olemassa?

Nähtäväksi jää mitä uusi hallitus aikoo hyvitysmaksun suhteen tehdä, vai aikooko yhtään mitään.

• hyvitysmaksu
• Teosto