Teemu Laitila
12. helmikuuta, 2013 10:41
Suomalaiset ostavat innolla reilun kaupan leimalla varustettuja tuotteita, joita alkaa löytyä perinteisistä banaaneista aina vaatteisiin saakka ja valikoima kasvaa koko ajan. Reilun kaupan ajatuksena on taata pääasiallisen työn tekijälle eli banaanin tai puuvillan alkutuottajalle kohtuullinen korvaus tehdystä työstä.
Reilun kaupan periaatteille olisi käyttöä myös muuttuvassa musiikkibisneksessä, jossa alkutuottajan eli artistin osuus koko kakusta jää erittäin pieneksi kolmen suuren levy-yhtiön hallitessa musiikkialaa.
Musiikkimyynti kääntyi ensi kertaa kasvuun viime vuonna, mutta kasvu tuli pelkästään suoratoistopalveluista, joista suosituin Suomessa on Spotify. Vaikka musiikin kuuntelijoille Spotify on kauan kaivattu laillinen, laajan valikoiman tarjoava ja teknisesti toimiva vaihtoehto, suositutkin suomalaisartistit ovat arvostelleet palveluista kertyviä vaatimattomia rojaltituloja.
Helsingin Sanomien Jarkko Jokelainen selvitti äskettäin ansiokkaasti Spotifyn maksamien rojaltien jakautumista artistien ja levy-yhtiöiden kesken. Musiikkituottajien järjestön IFPI:n viimeisten lukujen mukaan suoratoiston osuus viime vuoden musiikkimyynnistä oli runsaat kahdeksan miljoonaa euroa. Kun koko kakun arvo on noin 42 miljoonaa, digimyynti alkaa olla merkittävä tulonlähde ja sen osuus kasvaa varmasti tulevaisuudessa. Jos artisteille kuitenkin heruu satasia suuristakin toistomääristä, minne rahat menevät?
Jokelaisen mukaan artistien osuus vaihtelee 8 - 50 prosenttiin omien levyjensä tuotosta, lopun mennessä levy-yhtiölle. Yleistymään päin on kuitenkin malli, jossa artisti saa 8 - 20 prosenttia tuloista, vaikka digitalisoituminen on jopa vähentänyt albumin tuotannon ja erityisesti jakelun kuluja. Varsinkin aloittavien artistien kohdalla parempien sopimusten saaminen on kuitenkin erittäin hankalaa, kun toisena sopijaosapuolena on ylikansallinen musiikkijätti, jolla on käsissään kaikki valta.
Sopimusta kirjoittaessa artistin tilanne alkaa muistuttaa etelä-amerikkalaista banaaninviljelijää, joka neuvottelee myyntihinnoista Chiquitan kanssa. Iso yhtiö voi käytännössä määrätä ostohinnan, jolla on myytävä, jos sadostaan haluaa edes jotain tuottoa. Reilussa kaupassa banaanin viljelijälle taataan hinta, jolla työstä jää myös jotain käteen.
Vastaavaa reilua sopimista kaivattaisiin levytyssopimuksiin. Musiikkia ei olisi ilman musiikin tekijöitä kuten banaanikaan ei kasva ilman fyysistä työtä. Onneksi digitalisoitumisen myötä musiikkinsa voi saada suuren yleisön kuultavaksi Spotifyyn ja vastaaviin kauppapaikkoihin myös ilman levy-yhtiön apua, jolloin artistille jää huomattavasti suurempi osa toistojen tuotoista.
Jakelukanavien vapautumisen lisäksi myös yhä useammalla on mahdollisuus tehdä musiikkia ilman kallista studiotilaa vaikka omalla tietokoneella ja muutamilla laitteilla ja ohjelmistoilla. Vaikka sopimus levy-yhtiön kanssa tarjoaa varmemman tien menestykseen kuin pelkkä oma tekeminen, kolmen suuren portinvartijan valta tuntuisi olevan jo murenemassa, kun banaaninviljelijä voikin myydä tuotteensa suoraan ruokapöytiin ilman välikäsiä.