Petteri Pyyny
10. kesäkuuta, 2009 21:10
Phuh, tänään tuli kuluneeksi tasan kymmenen vuotta siitä, kun sivustomme avattiin kesäkuisena päivänä vuonna 1999. Tämän merkkipäivän kunniaksi olen yrittänyt kaivella muistini sopukoita siitä, mitä digitaalisen tekniikan saralla on viimeksikuluneen kymmenen vuoden aikana tapahtunut. Eli tämän piitkän horinan tarkoituksena ei ole toimia minään historiankirjoituksena tai tarkkana kuvauksena siitä, miten asiat ovat tapahtuneet, vaan lähinnä omana "muistelmateoksenani" kuluneesta kymmenestä vuodesta.
Sivustomme alkuperäinen aihealue oli digitaalinen musiikki ja siihen liittyvä teknologia, ennenkaikkea sivuston perustamisen aikoihin yleistynyt audioformaatti nimeltään MP3. Sain ensimmäiset kosketukset tuohon kolmikirjaimiseen lyhenteeseen joskus vuoden 1996 syksyn aikana, jolloin olin tavalliseen tapaani (väärin-)käyttämässä kouluni tarjoamaa nettiyhteyttä ja surffailemassa Internetin ihmeellisessä maailmassa. Ja tähän väliin haluaisin huomauttaa, että tuohon aikaan netti oli vielä lähestulkoon käsiteltävän kokoinen paikka, päinvastoin kuin nykyisin, aikana jolloin uusia sivustoja syntyy todennäköisesti päivittäin enemmän kuin sivustoja oli silloin edes olemassa.
Tuohon aikaan, aikana kauan, kauan ennen P2P-verkkoja, Pirate Bayta tai muita nykyajan palveluita, verkkopiratismi oli jo olemassa -- tai jos ihan tarkkoja ollaan, verkottunut piratismi oli olemassa jo kauan ennen tätäkin, itse asiassa jo vuosia ennen ensimmäistäkään verkkosivustoa. Vuonna 1996 verkosta löytyi erilaista "mielenkiintoista, mutta varsin laitonta" materiaalia anonyymien FTP-palveluiden kautta. Näiden anonyymien FTP-palveluiden osoitteita jaettiin mm. IRC-kanavilla ja erinäköisillä pienillä verkkosivustoilla. FTP-palveluiden sisältö selvisi yleensä vasta, kun niihin meni sisään ja alkoi tutkimaan palvelusta löytyviä tiedostoja. Yhdestä tällaisesta FTP-palvelusta löysin ensimmäistä kertaa tiedostoja, joiden päätteenä oli ".mp3" ja tiedoston nimi antoi olettaa, että kyseessä on suosittu musiikkikappale. Huikean nopeaa koulumme jaettua ISDN-yhteyttä käyttäen latasin näin ensimmäiset MP3-tiedostoni -- ja rakastuin. Tiedosto, joka tarjosi "täydellisen" äänenlaadun (kaikkeen aiemmin koettuun verrattuna) varsin pieneen tilaan pakattuna tuntui mahdottomalta ajatukselta -- ajatella, että yhden hyvälaatuisen musiikkikappaleen pystyi lataamaan usein jo alle tunnissa.
Tietystikään tuota formaattia toistavia ohjelmia ei löytynyt mistään käyttöjärjestelmästä suoraan -- itseasiassa ainoa Windowsilla toimiva MP3:sia toistava ohjelma oli nimeltään Winplay3, nykytermein varsin kauhea viritys, joka osasi toistaa yhden kappaleen kerrallaan, ei tukenut minkäänlaisia soittolistoja ja vei käytännössä kaiken prosessoritehon sen ajan nopeimmistakin koneista. Mutta ohjelma toimi. Mutta tuon vuoden 1996 syksyisen hetken jälkeen tuntui, että muukin maailma oli löytänyt samat tiedostot, sillä hyvin nopeasti talven 1996-1997 välillä alkoi ilmestymään erilaisia ohjelmia, jotka laajensivat Winplay3:n ominaisuuksia, tuomalla tuen mm. soittolistoille. Ja jo kevättalvella 1997 oli markkinoilla useita vaihtoehtoisiakin soittimia, joista ehdottomasti parhaaksi nousi hyvin nopeasti ohjelma nimeltä WinAMP.
Jotta lukijat, jotka ovat tutustuneet MP3:siin vasta paljon myöhemmin, ymmärtäisivät hieman paremmin sitä, millaista oli käyttää tuota formaattia lähes 13 vuotta sitten, kerron esimerkin siitä, miten CD-levyt ripattiin MP3-muotoon tuolloin. Tuohon aikaan jo kaikissa moderneissa tietokoneissa oli automaattisesti mukana CD-ROM -asema (ei siis polttavaa CD-asemaa, DVD-asemasta puhumattakaan). Mutta näistä asemista puuttui ominaisuus, joka tuolloin tunnettiin nimellä "DAC", eli Digital Audio Copy, tarkoittaen sitä, että ne eivät pystyneet lukemaan audio-CD -levyjä digitaaliseen muotoon koneen käytettäväksi. Tämä siis johti siihen, että "rippaus" piti tehdä niin, että CD-levy pistettiin soimaan koneessa, koneen äänikortin ulostulosta vedettiin johto suoraan takaisin äänikortin sisääntuloon. Tämä sisääntuleva ääni tallennettiin sitten WAV-muotoon käyttäen Windowsin omaa äänitallenninta -- ja luonnollisesti kappaleiden pätkiminen täytyi tehdä käsipelillä katkoen tallennusta aina kappaleen vaihtuessa. Ja kokonaisen CD-levyn tallennus WAV-muotoon vei tilaa noin 700 megatavua -- aikana, jolloin "isohko kovalevy" tarkoitti noin 500 - 1000 megatavun kovalevyä.
WAV-tiedostoiksi tallennuksen jälkeen piti WAVit vielä pakata MP3-muotoon -- tähänkään ei tietysti ollut tuolloin tarjolla kuin yksi ainoa ohjelma, nimeltään l3enc. Ja jotta homma olisi hyvin, hyvin helppoa, ohjelma oli luonnollisesti komentorivikehoitteesta toimiva ilman mitään graafista käyttöliittymää. Ja yhden 3 minuutin kappaleen pakkaukseen kuluin aikaa noin tunti, sen ajan tehokkaimmilla kotikoneilla, eli yhden kokonaisen CD:n pakkaus oli helposti kokonaisen päivän kestävä projekti. Lyhyesti sanottuna, koko homma oli aivan uskomattoman tuskaista hieromista, mutta samalla uskomattoman hauskaa.
Kaikesta hankaluudesta huolimatta, MP3-formaatin suosio kasvoi erittäin nopeasti. Tämä suosio alkoi saamaan mielenkiintoisia ilmenemismuotoja vuoden 1998 hujakoilla, kun ensimmäiset kannettavat MP3-soittimet ilmestyivät markkinoille. Onnistuin vuoden 1998 syksyllä taivuttelemaan silloisen työnantajani ostamaan käyttööni Diamond Multimedian valmistaman Rio 300 -soittimen. Vehkeestä puuttuivat käytännössä kaikki nykyajan soitinten hienoudet, mutta vastapainoksi siitä löytyi uskomattomat 32 megatavua tallennustilaa ja kuulokeliitäntä. Ja juurikin tuo samainen soitin oli ensimmäinen, johon musiikkiteollisuus reagoi isolla kädellä -- ainoalla tavalla, jota se on oikeastaan koskaan osannut käyttää, eli haastamalla laitteen valmistajan oikeuteen Yhdysvalloissa. Yli vuosikymmen myöhemmin, tuolloinen oikeuden päätös, jonka musiikkiteollisuus hävisi, oli erittäin oleellinen tekniikan kehitykselle. Tuon päätöksen ansiosta olemme nykyisin tilanteessa, jossa käytännössä jokaikinen ääntä jollain tavalla tuottava laite, lähestulkoon leivänpaahtimista lähtien, tukee MP3-tiedostoja.
Vuosi 1998 merkkasi myös vuotta, jolloin törmäsin ensimmäistä kertaa netissä sivustoihin, jotka keskittyivät puhtaasti uutisointiin MP3-teknologiasta. Nämä sivustot, etenkin Dimension Music ja Cybertropix, toimivat isoina innoittajana omaa sivustoamme suunniteltaessa.
Mielenkiintoinen aspekti MP3:ssa formaattina on se, että se on kestänyt aikaa paremmin kuin kenties mikään muu digitaaliseen audioon ja videoon liittyvä pakkausformaatti. MP3:sta on tullut synonyymi digitaaliselle musiikille ja sen tuki on niin yleismaailmallinen, että sen valta-asemaa ei ole pystytty horjuttamaan, vaikka parempia pakkausformaatteja -- nykyisin myös täysin häviöttömiä -- on kehitetty valtavasti. Voidaankin aika vakuuttavasti arvioida, että MP3 tulee säilyttämään asemansa digitaalisen musiikin synonyyminä vielä vuosikausia.
Kuten kerrottua, MP3 teknologiana näytteli erittäin suurta osaa sivustomme sisällöstä heti alusta lähtien. Mutta kuten tulimme tulevan vuosikymmenen aikana huomaamaan, asiat muuttuvat -- etenkin teknologian saralla -- välillä uskomattoman nopeasti. Tekniikka, joka oli uutta ja mielenkiintoista 1996, muuttui tavallaan turhaksi vuoteen 2001 tultaessa. Syy tähän ei ole niinkään se, että MP3 olisi tekniikkana kuollut, pikemminkin päinvastoin, vaan muutoksen taustalla oli se, että kaikki tavallisen käyttäjän kannalta olleet haasteet tekniikassa, olivat kadonneet. CD-levyjen rippauksesta MP3-muotoon oli tullut napin painamista vaativa prosessi, MP3-soitinohjelmat olivat kehittyneet pisteeseen, jossa mitään teknisiä eroavaisuuksia eri soitinten välillä ei juuri ollut ja MP3 oli formaattina tuettu jo tuossa vaiheessa lähestulkoon kaikissa uusissa audiotuotteissa. Tämä helppous teki koko aihealueesta varsin "turhan" uutisoitavan, koska suuren yleisön mielenkiinto ei enää ollut tekniikan ja sen sovellusten takana. Tämän "aukon" sivustollamme korvasi jo hyvin varhaisessa vaiheessa...
Digitaalinen video ja musiikki ovat tässä artikkelissa kenties hieman harhaanjohtavia termejä, mutta käytän niitä itse tiedostopohjaisiin, tietokoneella toistettaviin formaatteihin viitatessani. Tokihan CD-levy oli digitaalinen jo 80-luvun aikana ja videokin muuttui digitaaliseksi DVD:n myötä 90-luvun puolivälin jälkeen.
Mutta varsinainen digitaalinen video siinä muodossa kuin minä sitä tässä käsittelen, alkoi kehittymään 90-luvun lopulla. Ensimmäiset täyspitkät digitaaliset videot, joihin ite törmäsi, tulivat vastaan joskus vuoden 1998 alkupuolella, VideoCD:n muodossa. Tuo kaukoidässä erittäin suosittu formaatti muodostuikin nopeasti 90-luvun ja 2000-luvun taitteessa useiden elokuvapiraattien suosikkiformaatiksi. Tähän olivat selvät syyt: DVD-soitinten yleistyminen ja CD-polttavien yleistyminen. Koska DVD-soittimet tukevat speksiensa pohjalta suoraan VideoCD:tä (eli VCD:tä), tarkoitti DVD-soitinten yleistyminen suoraan sitä, että formaatti oli valmis käytettäväksi olohuoneessa piraattielokuvien ja varmuuskopioiden toistoon.
Tämä VCD:n kultakausi kesti aina vuoden 2001 hujakoille asti, jolloin VCD:n korvasi sen "pikkuveli" SuperVideoCD eli SVCD. SVCD paransi VCD:n kuvan resoluutiota VCD:n 320x240 -tasosta (eurooppalaisittain 320x256 -tasosta) aivan uuteen tasoon, 480x480/576 -tarkkuuteen asti. Samalla formaatin käyttämä pakkausmekanismi vaihtui VCD:n wanhasta MPEG-1:stä SVCD:n (ja DVD-elokuvien) käyttämään MPEG-2:een, parantaen samalla kuvan pakkaussuhdetta.
SVCD:n ongelma oli kuitenkin sama kuin VCD:ssäkin -- koko. Usein elokuva vaati 2 tai 3 CD-levyä ja levyjen vaihtaminen kesken elokuvan ei kuulunut varmasti kenenkään toivelistalle. Kun videon pakkaustekniikka samalla taustalla kehittyi, syntyi tilaa uudelle formaatille. Tämä uusi, "hetken kuningas", tuli DivX ;-) -formaatin muodossa (kyllä, tuo hymynaama oli osa nimeä), joka ei itse asiassa ollut lainkaan oma formaattinsa, vaan ns. hack Microsoftin kehittämästä MPEG-4 -versiosta, joka paransi Microsoftin omaa tuotosta siten, että DivX ;-):n avulla audioraitana voitiin käyttää nyt myös MP3:sta WMA:n sijaan.
DivX ;-):n myötä usea elokuva saatiin ensimmäistä kertaa puristettua yhdelle CD-levylle mahtuvaksi, säilyttäen samalla DVD-elokuvan resoluution ja usein myös erittäin hyvän kuvanlaadun. DivX ;-) ei kuitenkaan ollut "oikea formaatti", kuten aiemmin mainittiin, mutta siitä kehittyi sellainen hyvinkin pian. DivX ;-):n luojan ympärille kehkeytyi yritys, nimeltä DivX Inc., joka otti nopeasti suosituksi tulleen nimen käyttöönsä ja alkoi kehittämään täysin omaa MPEG-4 -pohjaista videopakkaustaan. Tämä ei ollut sinänsä mikään hirvittävän iso askel kehityksessä, mutta vakiinnutti omalta osaltaan DivX:n ja MPEG-4:n asemaa videopakkausformaattina vuosituhannen alkuvuosina.
Pienenä sivujuonteena voidaan mainita myös DivX:n ja avoimen lähdekoodin yhteisön välille syntynyt juopa, jonka seurauksena avoimen lähdekoodin yhteisö alkoi kehittelemään omaa -- käyttännössä täysin yhteensopivaa -- MPEG-4-pohjaista pakkeriaan. Näin syntyi XviD. Molemmat formaatit elävät edelleen erittäin vahvasti netissä elämäänsä ja valtaosa maailman ns. standard definition-videomateriaalista pakattaneen vieläkin näitä formaatteja käyttäen.
Kuitenkin DivX:n ja XviD:n valta-asema mureni osittain vuoden 2003 hujakoilla, kun polttavat DVD-asemat alkoivat yleistymään ja tarve pienelle, CD:lle mahtuvalle videoformaatille koki pienen laskusuhdanteen, kun ihmiset siirtyivät kopioimaan DVD-levyjä suoraan DVDR-levyille. Mutta suurempi uhka näille formaateille syntyi vuoden 2007 jälkeen, kun teräväpiirtovideo alkoi vallata markkinoita niin teräväpiirtotelevision kuin Blu-raynkin ansiosta. Tällöin myös vanha DivX/XviD -parivaljakko alkoi käydä hieman vanhentuneeksi ja esiin nousi jälleen uusi "kuningas". Alkoi AVC:n eli h.264:n aika, joka jatkuu edelleen. AVC:n etuna on parempi pakkaussuhde, joka on johtanut siihen, että käytännössä kaikki teräväpiirtovideo pakataan nykyisin em. formaattia käyttäen, oli sitten kyse verkkovideosta, Blu-ray:sta tai TV-sarjojen ripeista. Myös TV-lähetykset siirtyivät monessa maassa suoraan MPEG-2:sta AVC:hen, joka johti osaltaan myös siihen, että TV-rippien erillinen pakkaus tuli tarpeettomaksi -- usein riittää, että TV-ohjelman streami talletetaan vain sellaisenaan, jolloin saadaan käyttöön samantien ammattimaisesti pakattua AVC-materiaalia.
Päinvastoin kuin audiomaailmassa, videomaailma on kehittynyt jatkuvasti kuluneen vuosikymmenen ajan ja mitään yhtä yksittäistä pysyvää "voittajaa" ei ole formaattisodissa syntynyt ja tämä kehitys tuntuu jatkuvan edelleen. Onkin mielenkiintoista nähdä mihin suuntaan videon pakkaus tulee kulkemaan seuraavan 10 vuoden aikana.
Kuten aiemmin mainittiin, kiinnostukseni digitaalista musiikkia kohtaan oli yksi tärkeimpiä syitä AfterDawnin perustamiseen. Tämän lisäksi lienee syytä mainita, että aloitin työurani verkkosivujen kehittäjänä pienessä helsinkiläisessä yrityksessä vuoden 1998 keväällä, jolloin tein asiakasyrityksellemme erilaisia verkkoratkaisuja. Koska suurin osa työtehtävistä oli usein saman toistamista (palautekaavakkeiden rakentelua, tuoteluettelojen rakentamista, jne), kyllästyin hommaan aika pian ja halusin luoda jotain monimutkaisempaa, jotain "omaa" nettiin. Tämä johti sitten tuon kiinnostuksenkohteeni ja ammattitaitoni yhdistelmään.
Kuitenkin ongelmana vielä 90-luvun lopulla olivat valtavan korkeat kustannukset verkkosivujen ylläpidon suhteen -- tavallinen palvelintila pienehköllekin ammattimaisesti rakennetulle sivustolla maksoi helposti satoja euroja kuukaudessa. Ja parikymppisenä, vasta työt aloittaneena, opiskelut keskeyttäneenä keltanokkana ei minulla luonnollisesti ollut haluja tuollaisiinkaan investointeihin yksin. Lisäksi ymmärsin sen, että en pystyisi yksin rakentamaan, saati ylläpitämään sen kokoista ja tasoista palvelua kuin halusin. Joten kyselin ystäviltäni heidän ajatuksiaan projektista ja lopulta sain mukaani sivustoa perustamaan seitsemän ystävääni.
Tämän tiimin kanssa aloimme kevättalvella 1999 rakentamaan sivustoa, joka avattiin lopulta vuoden 1999 kesäkuussa, tasan kymmenen vuotta sitten. Tuosta ajasta on kasvettu niin, että vuonna 2003 muutimme harrastuksemme yritykseksi, kun ensimmäistä kertaa sivuston mainostulot ylittivät (neljän vuoden jälkeen..) pelkkään palvelintilaan menevät kustannukset. Vuonna 2004 aloimme maksamaan ensimmäistä kertaa palkkaa, kun palkkasimme Delan uutiskirjoittajaksemme englanninkielisille sivuillemme. Vuoden 2005 alussa pystyin vihdoin lopettamaan omat "päivätyöni" ja siirtymään täysipäiväiseksi AfterDawnin toimitusjohtajaksi. Tänä päivänä työllistämme joko koko- tai osa-aikaisesti noin 15 henkeä, joista valtaosan Suomessa.
Haluan tässä yhteydessä kiittää kaikkia ystäviäni, jotka uskoivat visiooni ja auttoivat rakentamaan tämän palvelun pitkien, pitkien vuosien aikana. Lisäksi kaikkia auttamassa mukanaolleita henkilöitä -- moderaattoreitamme, käyttäjiämme ja erittäin pitkämielisiä puolisoitamme :-)
Kiitän kuluneesta 10 vuodesta!
-Petteri Pyyny, tj.
AfterDawn.com