Analogiset lähetykset loppuivat Suomessa vuoden 2007 elokuun lopulla. Kun analogilähetykset loppuivat, vapautti se uusia kanavapaikkoja, uusille antennivastaanottoon tarkoitetuille digikanaville (yksi analoginen paikka vie neljän digikanavan tilan), joten turha kapinahenki on tarjonnan suhteen huono idea.Vaikka yksinkertaistettuna ajatellen voitaisiin olettaa, että televisiot, joissa on sisäänrakennettuna digiviritin eli siis kansankielellä sanottuna "televisio, jossa on sisäänrakennettu digiboksi", olisivat järkevin ratkaisu digitalisointiin, ei asia ole ihan näin yksinkertainen.
Digitaaliset lähetykset on jaettu yksinkertaistettuna kolmeen erilaiseen lähetysmuotoon, johtuen lähetystapojen erilaisuudesta. On antennin kautta tapahtuva digikanavien vastaanotto eli DVB-T, kaapelin kautta tapahtuva vastaanotto eli DVB-C sekä satelliitin kautta tapahtuva vastaanotto eli DVB-S. Ongelmaksi tulee se, että useimmissa digivirittimen sisältävissä televisioissa on vain jokin näistä, eli mikäli aikoo turvautua ainoastaan television sisäänrakennettuun digivirittimeen, ei vastaanottotavan muutos ole mahdollista ilman että joutuu joka tapauksessa ostamaan ulkoisen digiboksin. Tarjolla on nykyään tosin joitain hybridiviritteisiäkin televisioita, joista löytyy sekä kaapeli- että antenniviritin.
Yhdistetyissä laitteissa ongelma on se, että jos jokin laitteen yhdistetyistä osa-alueista vaatii päivitystä tai ei vastaa tarpeita, mutta toinen osa-alue taas toimii täydellisesti, ei asialle voida silti tehdä mitään. Eli jos televisiossa on sisäänrakennettu digiviritin ja käytössä osoittautuu että itse television kuvanlaatu ja toiminta on lähellä täydellistä, mutta digiviritin "pätkii" jatkuvasti tai ei sisällä toivottuja ominaisuuksia, on digiviritin laitteessa varsin turha ja sen korvaaminen ulkoisellakin digiboksilla voi osoittautua huonoksi vaihtoehdoksi. Jokainen kannettavan tietokoneen omistaja tietää tämän ongelman: koneen näyttö ja prosessori voivat olla loistavia, mutta jos vaikkapa näytönohjain on susi, on koko laite juuri niin hyvä tai huono, kuin sen huonoin osa.
Eli yhteenvetona voitaisiin sanoa, että turvallisinta ja helpointa on jättää digivirittimien määrä kokonaan huomioimatta ostopäätöstä tehtäessä ja mikäli omassa vertailussa parhaaksi nousevien televisioiden joukko on tasainen, voi tässä vaiheessa antaa hieman painoa tasavahvojen televisioiden kesken niille malleille, joista viritin löytyy.
Poikkeuksena huomioitakoon televisiot, joissa on hybridivirittimiä tai sisäänrakennettu tallennusmedia. Näiden televisioiden käyttöarvo on huomattavasti parempi kuin tavallisen yhden virittimen taulutelevision. Luonnollisesti tämä näkyy hinnassakin.
Plasma:
+musta on oikeasti musta
+vasteajat (eli kuinka nopeasti kuva "päivittyy" esim. nopeissa kohtauksissa) ovat aina paremmat kuin LCD:ssä
-joskus, mutta nykyisillä tekniikoilla erittäin harvoin, saattaa kuvaan jäädä kiinteä elementti, kuten kanavalogo "kiinni" kuvaan
LCD:
+ei "kiinnipalamista"
-musta ei ole koskaan täysin musta
-kuolleiden pikselien mahdollisuus (kuva koostuu yksittäisistä pisteistä ja joskus yksi tai useampi "piste" saattaa olla pysyvästi musta eli kuollut)
Molemmat "näyttötekniikkaleirit" ovat kampanjoineet vahvasti oman erinomaisuutensa puolesta, myös Suomessa, ihan lehti- ja televisiomainonnalla. Tästä hypestä huolimatta kummallakin tekniikalla on hyvät puolensa. Yhteenvetona voitaneen sanoa, että molemmat televisiotyypit ovat tasavahvoja ja kysymys on enemmänkin siitä, kumman paneelityypin kuva näyttää omaan silmään paremmalta. Ja ongelmakohdista voi sanoa karkeasti sen, että mitä kalliimman hintaluokan televisio -- oli tekniikka kumpi tahansa -- sitä pienempi todennäköisyys ongelmille. Valmistajasta ja valmistajan "pikselitakuustandardista" riippuen näytössä ilmenevät kuolleet pikselit tai pikseliryppäät voivat mennä takuuseen. Useimmiten valmistajat eivät takaa täydellistä pikselitakuuta, vaan ainoastaan mikäli kuolleita pikseleitä löytyy yli viisi niin laitteen saa vaihdettua uuteen.
Kirjoittaja: Matti Robinson
